5 päivän vaellus UKK-kansallispuistossa - Suomen kesä palkitsee ja rankaisee
Urho Kekkosen Kansallispuisto on Suomen kansallispuistoista henkilökohtainen suosikkini. Maasto on monipuolista ja tilaa on järjettömästi. UKK:ssa ei ole yhtä selkeää pääreittiä, se on valtava temmellyskenttä seikkailua kaipaavalle. Alueelta löytyy kuitenkin monipuolinen reitistö, jonka päälinjoja pääsee vaeltamaan huolettomasti ja aikalailla ilman eksymisen vaaraa. Tämä kirjoitus kertoo vaelluksesta kansallispuistossa kesällä 2019.
Onko se klisee että parhaat reissut tapahtuvat yllättäen? Ainakin niin kävi viime kesänä kun päädyin Urho Kekkosen kansallispuistoon viiden päivän vaellukselle. Täysin pystymetsästä.
Oli heinäkuun loppu ja olin päätynyt vuosien tauon jälkeen partioleirille hommiin. Roolini oli toimia leirin kuvauspäällikkönä ja tiimissäni oli myös Helsingistä pohjoiseen vipeltänyt Anniina. Leirin aikana tuli puheeksi, että Anniina olisi lähdössä leirin jälkeen pohjoiseen vaeltamaan. Nappasin heti tilaisuuteen kiinni ja lyöttäydyin mukaan.
Urho Kekkosen Kansallispuisto, tuttavallisemmin UKK on Suomen kansallispuistoista toiseksi suurin ja toistaiseksi suosikkini. Puistossa on valtava määrä eräkämppiä, laavuja ja uskomaton määrä erilaista maastoa koluta läpi.
Puiston parhaita puolia on myös helppo saavutettavuus. Nyt meillä oli auto käytössä, mutta Suomen ladun tunturikeskukseen Kiilopäälle pääsee helposti bussilla. Tarvittaessa sieltä saa myös vuokrattua puuttuvia varusteita kuten telttan, trangian tai vaikkapa rinkan.
Päivä 1: Lähtö Tunturikeskukselta Niilanpäälle
Aloitimme vaelluksemme tunturikeskukselta iltayhdeksän aikaan. Päivä meni varusteita huoltaessa ja hankkiessa. Emme pitäneet kiirettä, joten iltaa myöten lähteminen oli tiedostettu valinta.
Ensimmäinen kohde oli Niilanpää, vanha porokämppä ja päivätupa. Matka taittui leveää, hoidettua reittiä pitkin todella nopeasti ja pian olimmekin pystyttämässä telttaa kämpän takana sijaitsevaan suojaisaan koivikkoon.
Päivätuvissa ei saa yöpyä ellei ole pakko, mutta lämmitettävä tupa tarjosi mahtavat puitteet ruuanlaittoon ja illanistuskeluun telttaa lämpimimmissä olosuhteissa.
Olimme varanneet ensimmäiselle illalle tarkoituksella kunnon eväät. Alkuruuaksi oli aurajuustolla täytettyjä herkkusieniä ja pääruuaksi keitettyjä perunoita, sipulia ja tofunakkeja. Varsinkin sienet ja perunat maistuivat uskomattoman hyvältä metsässä. Tästä illallisesta inspiroiduin kyllä sen verran paljon, että seuraavilla retkillä tulen panostamaan ruokaan reilusti entistä enemmän. Pieksää pussipastat aika tuhat-nolla.
Päivä 2: Niilantupa - Kopsusjärvi
Yöllä ripotteli vähän vettä, mutta uskollinen laina-Halti kesti sateen helposti. Olen aina ollut retkellä melko myöhäistä päivärytmiä elävä ja olikin mahtava huomata, että niin oli Anniinakin. Heräsimme vasta yhdentoista ja kahdentoista välissä ilman kiirettä. Vaelluspäivä lähti nätisti käyntiin tuvassa paistetuilla perunoilla ja puurolla.
Toisen päivän päivämatkaa ei enää tarvinut hävetä. Aloitimme tarpomisen tunturiin, pysähdyimme lounaalle Suomunruoktun kämpälle ja jatkoimme siitä vanhan Suomunruoktun museokämpän kautta Kopsusjärvelle. Yhteensä taivalta tuli noin 17 km. Kun edellisen kerran taivalsin Niilanpäältä Suomunruoktulle, oli joulukuu, pimeää ja yli kaksikymmentä astetta pakkasta. Kuun valaisema maisema oli hieman erilainen kuin tämänkertainen kesäinen versio. Oli hienoa nähdä kuinka paljon jo jotenkin tuttu maisema elää vuoden aikana.
Jännittävintä matkassa olivat joenylitykset. Joet/purot olivat matalia, mutta melko voimakasvirtaisia ja olin varannut mukaan vain vaelluskengät. Pienellä kuumotusvaihteella siinä tuli hypittyä kiveltä toiselle ja toivottua että tasapaino pitää. Onneksi luottokengät Hanwagin Alaskat pitivät veden loitolla ja pääsin turvallisesti yli. Seuraavan vaelluksen ostoslistalle meni kyllä heittämällä Crocsit, joilla Anniina suoritti ylitykset huomattavasti vähemmällä kuumotuksella. Niin paljon kuin Crocseja vihaankin näyttää pahasti siltä että ei se auta kuin niellä tämä inho ja sopeutua.
Vanha Suomunruoktu oli myös hieno kohde. 1935 rakennettu kämppä, joka oli museoitu ja henki kyllä tosissaan vanhaa aikaa.
Loppumatka Kopsusjärvelle meni melko heilahtamalla. Tosin matka sisälsi yllättävän rankan nousun ja laskun.
Kopsusjärvi on upea kohde puiston hieman vähemmän kuljetussa osassa. Olin saanut vinkin paikasta Ali Leiniön YouTube-kanavalta ja olihan se pakko lähteä tarkastamaan. Ja Kospusjärvi ei pettänyt. Järven takaa nousevat Terävänattasen tunturit ja havumetsästä tuli mieleen Kanadan erämaamaisemat. Aivan täydellinen retkeilypäikka. Valitettavasti emme saaneet metsäpalovaroituksen vuoksi tehdä tulia, mutta ilta meni mukavasti paikkaa fiilistellessä.
Kopsusjärvellä ei ole laavua, mutta nuotiopaikka, puuliiteri ja ulkohuussi löytyy. Noin kilometrin päässä järvestä, sijaitsee pikkuruinen Tammakkolammen varauskammi.
Päivä 3: Kopsusjärvi - Tuiskukuru
Seuraavana aamuna heräilimme taas auringonpaisteeseen. Ilma oli kaunis, mutta hieman kolea. Nuotio olisi ollut tarpeen, mutta kunnioitimme metsäpalovaroitusta ja vedimme lisää vaatetta päälle. Muutama kuukkeli tuli ihmettelemään kokkailujamme. Ruuat lähtisivät nopeasti silmän välttäessä.
Nyt kun vaellusta oli kaksi yötä takana oli aika tehdä päätöksiä tulevasta reitistä. Olimme miettineet että oikaisisimme joenvartta Lankojärvelle, mutta päätimme pistää maksimivaellusvaihteen silmään ja lähdimme vaeltamaan kohti Tuiskukurun kämppää. Reitti olisi tuttu, mutta pitkä. Vaelluskeli oli kuitenkin vallan mainio ja rinkka kevyt. Lopputuloksena oli oikein toimiva parinkymmenen kilometrin taivallus puiston upeiden tunturimaisemien läpi.
Saavuimme Tuiskukurulle illalla, aurinko maalasi kauniisti laaksossa sijaitsevan kämpän etuseinää. Täällä oli paikalla, muitakin vaeltajia. Yksi telttaporukka, joka kiellosta huolimatta poltti nuotiota, vanhempi mies, joka nukkui kämpässä sekä nuori kaveri, joka sai telttavalinnastaan täydet pisteet: Yhden hengen, vaellussauvalla pystyssä pysyvässä kotateltassa oli hyvin vahvaa nuuskamuikkusfiilistä. Kaunista auringonlaskua häiritsivät vain itikat, jotka meinasivat ilman viiletessä pyrkiä iholle.
Päivä 4: Tuiskukuru-Rautulampi
Vaelluksen kolmantena päivänä alkoivat haasteet. Heräsimme teltasta sateen ropinaan ja sitä vettä sitten tuli. Aikalailla saavista kaatamalla. Ja koko päivän. Ei auttanut kuin lähteä taivaltamaan Tuiskukurulta kohti Rautulampea. Aamupalan sai sentään muakvasti tehtyä suojassa tuvan kuistilla, mutta tämän jälkeen ei auttanut kuin purra hammasta ja suunnata sateeseen. Polku oli kapeampi ja vaikemapikulkuinen kuin ennen ja märkä aluskasvillisuus kasteli nopeasti kengät läpimäräksi. Ylityksiin gore-tex riitti, mutta pitkäaikainen märkä piiskaaminen sai kalvon vuotamaan ja sukat olivat litimärät ennen kuin huomasikaan.
Silti sateesta huolimatta varsinkin alkupuoli reitistä Tuiskukurulta Kotakönkään laavulle oli kaunista katseltavaa. Taivalsimme Tuiskukurun reunaa sankassa havumetsässä hieman laaksonpohjan yläpuolella. Kummallakin puolella nousivat tunturit sumuisiin korkeuksiin. Reitti oli melko haastava lyhyiden jyrkkien laskujen ja nousujen takia. Tunturista valuvat purot olivat kaivertaneet uomia, joihin laskeuduimme hiekkaisilta harjanteilta.
Matkalla tapahtui ikävä onnettomuus kun Anniina liukastui märällä tukilla ja loukkasi ranteensa. Vibram-pohja on märällä puulla yksi maailman liukkaimlista asioista. Onneksi oli onni onnettomuudessa, eikä käynyt pahemmin. Silti herättää aika hyvin todellisuuteen, kuinka nopeasti reissussa voi mennä suunnitelmat uusiksi ja sos-tilanne iskeä päälle.
Liiankin pitkältä tuntuneen vaelluksen jälkeen saavuimme viimein Kotakönkään laavulle, josta edelliset kävijät olivat juuri lähtemässä. Kaatosateessa laavu tarjosi mukavasti suojaa ruuanvalmistusoperaatiolle.
Kotankönkään laavun vieressä Suomujoessa on pieni puolitoista metriä syvä poukama, jossa kristallinkirkas vesi virtaa hitaasti. Paikka olisi ollut upea käydä pulahtamassa, jos keli olisi ollut armollisempi. Tämä pitää laittaa muistiin.
Matka jatkui nopean ruokailun jälkeen upealla sillanylityksellä Kotakönkään yli. Pieni puinen silta on rakennettu noin viiden metrin korkeuteen kahden kallion väliin. Alla kapea mutta pippurinen koski pauhasi tauotta.
Tästä alkoikin sitten matkan suurin työmaa. Painaminen märkänä kohti Rautulampea. Etappi tuntui kestävän ikuisuuden. Rautulammelle nouseva kuru on nimetty Hikikuruksi ihan syystä, hitaasti nouseva kuru on yllättävän raskas kävellä, ilma seisoo ja on kosteaa.
Kun viimein nousimme puurajan yläpuolelle alkoi tunturituuli puhaltaa virkeästi kuivaten hieman kastuneita vaatteita. Iloa ei kestänyt pitkään, sillä kohta synkät sadepilvet kaatoivat taas vettä niskaan saavikaupalla.
Kun rättiväsyneinä saavuimme Rautulammelle, mietimme tosissamme, olisiko matkaa pitänyt jatkaa vielä kahdeksan kilometriä Luulammelle, jossa olisi ollut päivätupa ja sitä myöten kamiina vaatteiden kuivattamista varten. Onneksi kuulimme retkeilijöiltä matkan olevan melko rankka ja pistimme leirin pystyyn. Vasta syödessä tajusi kuinka väsynyt sitä oikein oli.
Päivä 5: Rautulampi-Tunturikeskus
Yksi elämäni hienoimpia kokemuksia oli kun seuraavana aamuna kaivauduin lämpimästä makuupussista kostean jäätävään ulkoilmaan, vedin litimärät sukat jalkaan ja astuin kylmänkosteisiin kenkiin. Siinä kun kävelin purolle vettä hakemaan, tuli moneen kertaan mietittyä, että miksi ihmeessä tänne keskelle ei mitään pitää tulla palelemaan. Retkeily on kyllä harrastuksena kummallinen.
Aamupalan jälkeen alkoi viimeinen taival kohti Kiilopäätä ja lämmintä ateriaa tunturikeskuksessa. Tunturiin noustessa tuuli niin paljon että pää meinasi irrota, mutta olosuhteista huolimatta matka taittui lopulta nopeasti. Nappasimme Niilanpäältä hieman lisävauhtia ja painoimme kaasu pohjassa tunturikeskukseen aterioimaan.
Yhteenveto
Kävelyä tuli kellon mukaan neljässä päivässä noin 83 kilometriä, mikä hieman yllätti. Tiesin että reissusta tulisi rankka ja pitkä, mutta en ihan tuossa mittakaavassa. Marssikunto kesti haasteen hienosti ja fiilis oli kyllä perillä mahtava. Reissun ehdottomasti suurin haaste olivat viimeiset sadepäivät, jotka saivat kyseenalaistamaan koko harrastuksen. Näin jälkikäteen miettittynä, olivathan ne aika hauska haaste. Luonnossa liikkuessa on tärkeää varautua muuttuviin olosuhteisiin ja toimia niiden mukaan. Nämä haasteet olivat hyvä muistutus siitä miksei kannata lähteä soitellen sotaan.
Reissun kohokohdaksi muodostui Kopsusjärvi. Hieman syrjäisempi kohde voitti puolelleen kauneudellaan. Kopsusjärvelle on mahdollista tulla myös Ruijanpolun reitiltä ja jatkaa siitä puistoon. Tämä reitti on nyt ylhäällä tulevia seikkailuja varten.
Urho Kekkosen Kansallispuisto säilytti tämänkin retken jälkeen asemansa Suomen hienoimpana kansallispuistona. Jos pitempi vaeltaminen helpoilla kulkuyhteyksillä ja monipuolisella reittivalikoimalla kiinnostaa, kehotan tutustumaan puiston tarjontaan. Kulkemamme reitti on helppo, polut ovat varsinkin Tuiskukurulle asti leveitä ja hyväkuntoisia ja eksymisen vaara on melko pieni, kunhan reitiltä ei poikkea liian kauas. Tuiskukuru - Rautulampi on reittinä vaativampi, mutta myös siellä eksyminen on mahdotonta, kurussa kulkevalta polulta on vaikea poistua huomaamatta.
Seuraa lisää seikkailuja Instagramista!