Pyhä-Luoston kansallispuisto, loistava valinta ensimmäiseksi vaelluskohteeksi

Luoston ja Pyhän välillä kulkee kaunis ja helppo vaellusreitti. Noin kolmenkymmenen kilometrin matkaa voi helposti suositella ensimmäiseksi pitemmäksi vaellukseksi. Matkan taittaa helposti viikonlopussa. Kahden yön taktiikalla saa nauttia luonnosta rauhassa, ilman hoppua.

Välillä elämässä on sellaisia hetkiä, ettei välttämättä tiedä, että mitähän sitä on oikein tekemässä. Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni katsellessani pimenevässä illassa poispäin ajavan minibussin perävaloja. Olin juuri saapunut rinkkani kanssa Luostolle. Ilta oli hyvää vauhtia pimenemässä, taivas pilvinen ja tulevan reitin kartta oli sadan kilometrin päässä ystäväni keittiön pöydällä. Kävellessäni rinnettä ylös alkoi vielä kevyt tihkusade. Kaikesta tästä huolimatta olin onnellinen, suorastaan riemuissani. Edessä oli kahden päivän vaellus Pyhä - Luoston kansallispuistossa.

Olin säästänyt kesälomistani jonkin verran syksylle, jotta pääsisin kunnon ruskavaellukselle. Kohteeksi valikoitui lopulta Pyhä-Luoston kansallispuisto, pääosin hyvien kulkuyhteyksien takia. En omista autoa, joten paikalle piti päästä helposti bussilla. Pyhä-Luosto on myös kohteena turvallinen, reitti kulkee aikalailla kahden tien välisessä kaistaleessa ja reitit ovat laadukkaat. Todellista erämaata seutu ei siis ole, autojen äänen voi kuulla reitiltä monessakin kohdassa. Hyviäkin puolia tässä on, en stressannut kauheasti puuttuvaa karttaa sillä eksyminen puistossa olisi jo haaste itsessään.

Saavuin ensimmäiselle leiripaikalle, Ametistikaivoksen kupeessa sijaitsevalle Lampivaaran laavulle kymmenen aikaan illalla. Matka oli naurettavan helppo, koko ajan sai kävellä leveää pururataa tai autotien reunaa. Eksymisen vaaraa ei todellakaan ollut, lukuunottamatta pientä harhailua reitin sukeltaessa mökkialueen läpi. Oli hauskaa nähdä lomailevia porukoita istumassa mökin lämmössä illallisella kun itse taivalsi eteenpäin pimeässä tihkusateessa.

Laavulla ei tarvinut viettää aikaa yksin, paikalla oli jo toinen retkeilijä ja valmiit tulet jonka ääressä valmistin iltapalaa. Illan edetessä sade oli loppunut ja pilvet haihtuneet paljastaen tähtitaivaan. Ja niitä tähtiä oli muuten paljon. Aivan käsittämättömän paljon. Olen tuijotellut taivaalle monessa paikassa, mutta tuona iltana Lampivaarassa yötaivas oli kyllä omaa luokkaansa. Linnunrata näkyi helposti paljain silmin ja ujot revontulet kävivät pyörähtämässä. Kaivautuessani makuupussiin fiilis oli todella onnellinen, juuri tätä olin tullut tänne etsimään.

Päivä 2: Pako turistibussilta, metalliset pitkospuut ja uusia ystäviä

Aamun valjetessa paljastui itse leiripaikan todellinen olemus. Lampivaaran laavu sijaitsee siis Ametistikaivoksen kahvilarakennuksen vieressä, sorapihan reunassa. Päivänvalossa ei mikään autenttisin retkeilykohde, mutta yöllä oikein toimiva. 

Aamupalaa tehdessäni pyrähti paikalle pari kuukkelia. Heti alkoi kuumottaa! Yksi reissuni tavoitteista oli saada kunnon kuukkelipotretti. Koitin houkutella veijareita leivänpaloilla, mutta valitettavasti tämä jengi oli hieman ujompi ja häipyi paikalta paremmille apajille. Jatkoin aamupalaani hieman pettyneenä, mutta toiveikkaana.

Kun pihaan hurahti bussillinen kaivokselle matkaavia turisteja, pakkasin nopeasti kamppeet kasaan ja vipelsin pakoon syvemmälle kansallispuistoon.

Ametistikaivokselta reitti jatkui Pyhälammen päivätupaa kohti leveänä ja todella helppokulkuisena. Pyhälampi itsessään oli oikein sympaattinen pieni päivätupa, jonka vierellä oli myös laavu. Saapuessani paikalle purki vanhempi pariskunta juuri telttaa laavun lähettyvillä. Itse lampi jäi hieman sivummalle.

Laavun jälkeisellä suoalueella oli ensimmäinen suurempi ihmetyksen aihe. Metalliset pitkospuut. Olin kuullut että legendaarisia ja klassisia pitkospuita on alettu korvaamaan metallisilla, sillä niiden ylläpito on liian kallista. Tämä on kyllä harmillista, niin ikoninen osa puiset pitkospuut ovat suomalaista retkeilykulttuuria. Mutta toisaalta minkäs sille voi, lahoavathan ne helposti ja käyttöikä ei ole mikään kauhean pitkä. Eivät metallisetkaan aivan hirveät olleet, mutta olihan niissä aika vahva neuvostoliiton, avaruusajan ja ydinonnettomuusestetiikan tuntu.

Suon jälkeen reitti nousi Latvavaaraan, josta avautuikin upeat näkymät tuloreitille. Vaaran päällä pääsi taivaltamaan jo ihan kunnon kivikkoista pikkupolkua. Myös leveämpää baanaa olisi päässyt, mutta halusin mennä näköalareittiä. Kosteassa kivikossa sai olla ihan tosissaan varovainen, ettei nilkka pyörähdä ympäri. Hyville kengille siis todella vahva suositus.

Lounaan nautiskelin Kapustan päivätuvan nuotiopaikalla. Myös tämä oli todella sympaattinen, vähän suurempi päivätupa upeassa ympäristössä.

Tykkään kuunnella musiikkia pitkillä vaelluksilla, luonnon äänistä on tietty mahtava nautiskella, mutta kuuden tunnin kävely sujuu huomattavasti kivemmin kun voi välillä fiilistellä hyvää musiikkia. Reissun musiikillinen kohokohta oli Moonsorrowin Tulimyrsky EP:n. Puoli tuntia pitkä Tulimyrsky-kappale ei ole ihan jokaisen päivän musiikkia, mutta tällaiseen pitempään kävelysessioon se toi kyllä mukavasti viihdettä. Kerrankin oli aikaa keskittyä kokonaisuuteen.

Iltapäivällä saavuin toiselle yöpaikalle: Huttuloman autiotuvalle. Täälläkään ei tarvinut olla yksin, tutustuin nuotiopiirissä huippuihin tyyppeihin ja muutamaan todella mukavaan koirakaveriin. Taas kerran pääsi fiilistelemään sitä kuinka hieno yhdistävä tekijä erävaellukset ja nuotiopaikka on. Paikalla oli porukkaa nuorista aikuisista vanhempaan pariskuntaan, joka oli lähtenyt ensimmäiselle vaellukselleen. Yö meni mukavasti kämpässä sateen ropistessa kattoon.

Päivä 3: SUMUINEN TAIVAL ja kohtaaminen kuukkelien kanssa

Viimeisen päivän taival alkoi paksussa sumussa Noitatunturia kohti kavutessa. Muutama kuukkeli kävi reitillä moikkaamassa, mutta nämäkään vekkulit eivät haluneet jäädä tekemään parempaa tuttavuutta. Matka taittui hiljaisuudessa pienessä tihkusateessa.

Karhunjuomalammelle loppui reissun rauhallisuus. Paikan laavut olivat täynnä päiväretkeilijöitä Pyhältä ja porukkaa oli kuin kyläjuhlissa. Samoin niitä kuukkeleita. Täällä asustelevat yksilöt eivät pelänneet ihmistä ollenkaan, ne tulivat katsomaan onko ojennetulla kädellä ruokaa vaikka siihen ei olisi mitään laittanut. Näinkö helppoa se lopulta olikin?

Loppumatkan jouduinkin aikalailla juoksemaan että kerkeäisin bussiin. Reissun upein etappi Pyhäkurun läpi meni ohi niin että heilahti. Myös kamerasta loppui akku juuri ennen kurua kuukkelikuvauksissa, joten sain fiilistellä maisemia vauhdikkaasti ilman kameraa. 

Ja olihan se hieno, suoraan sanottuna todella upea. Melkein pystysuorat lohkareseinämät nousevat kummaltakin puolelta reittiä luoden todella jylhää tunnelmaa. Myös reitti on todella helppokulkuinen, Pyhältä Pyhäkurun puoleenväliin asti on rakennettu leveät liikuntarajoitteisillekin sopivat pitkospuut joita pitkin kelpasi kyllä kiiruhtaa bussiin. Tänne pitää palata vielä paremmalla ajalla fiilistelemään.

Lopulta laskettelurinteiden läpi tarvottuani saavuin Pyhän hotellikeskuksen pihaan ja kerkesin jopa bussiin.

Minkälainen reitti Luosto-Pyhä oli?

Kokonaisuutena Luosto - Pyhä vaellusreitti oli kyllä mukava kokemus. Kämpät olivat hienoja ja nuotion ääressä tavatut ihmiset reissun parasta antia. Itse reitti oli muutamaa upeaa kohtaa lukuunottamatta hyvin tavanomainen, paikoitellen metsäautotien tyyppisenä jopa hieman tylsä. Ympäröivä upea ruska kyllä nosti arvosanoja.

Aloittelevalle retkeilijälle reitti on valintana hyvä, sillä eksymisen vaaraa ei käytännössä ole. Reitiltä pääsee myös todella helposti pois, sillä autotiet kulkevat reitin suuntaisesti kohtuullisen lähellä. Tieltä pääseekin eri kohtiin reittiä melko helposti autolla ja lyhyet päiväretket tuville ja nuotiopaikoille ovat mahdollisia. 

Kokonaisarvosana on 3,5/5, kohokohdat olivat ehdottomasti uskomaton määrä tähtiä, kuukkelit sekä massiivisen upea isokuru. Seuraavana syksynä aion kuitenkin suunnata jonnekin syvemmälle erämaahan kauemmaksi autoteistä ja leveistä pyöräilyurista. 

Jos haluat seurata lisää seikkailuja, käy kurkkaamassa Instagramista.